On olemassa tietty ääni. Se narskuva, rytmikäs ääni, kun suksi liukuu vastahoidetulla ladulla pakkasaamuna. Jos olet viettänyt aikaa Kiviniemen Tilan maisemissa, tiedät tasan tarkkaan mistä puhun. Järven jäällä viima voi puraista poskia, mutta metsän suojassa on hiljaista – ainoastaan oma hengitys ja se suksen liuku.
Murtomaahiihto on suomalaisille melkein uskonto, mutta ollaanpa rehellisiä: monelle meistä se on myös trauma kouluajoilta. Liian pitkät sukset, lipsahtava pito ja hiostavat toppavaatteet. Jos hiihtoharrastuksesi jäi noihin muistoihin, nyt on korkea aika päivittää tiedot. Kiviniemen kaltaisissa maastoissa hiihtäminen ei ole välineurheilua, se on nautintoa. Mutta se vaatii pari pientä jippoa, ettei reissu muutu selviytymistaisteluksi.
Karvapohja vai purkkivoide? Älä tee tästä liian vaikeaa
Jos et aio kisata olympialaisissa, unohda ne silitysraudat ja siklit. Vakavissaan. Hiihtomaailma muuttui pysyvästi noin kymmenen vuotta sitten, kun karvapohjasukset (skin-sukset) löivät läpi. Ennen piti olla kemisti ymmärtääkseen, milloin laitetaan sinistä liisteriä ja milloin purkkia. Nyt tilanne on toinen.
Skin-suksien pohjassa on mohair-karvaa pitoalueella. Se toimii kuin tarkkuuskello: liukuessa karva myötäilee lunta, ponnistaessa se tarrautuu kiinni. Olen nähnyt kymmenien ihmisten palaavan laduille pelkästään siksi, että voitelurumba poistui yhtälöstä. Jos olet vuokraamassa välineitä tai ostamassa omia, tässä on pari nyrkkisääntöä, joita kauppiaat eivät aina muista painottaa:
- Osta jäykkyys edellä, älä pituus edellä. Jos suksi on liian löysä, karva ”laahaa” lumessa koko ajan ja meno on tahmeaa kuin tervassa hiihtäisi. Liian jäykkä suksi taas ei pidä ylämäessä, ja silloin alkaa se kuuluisa lipsuminen.
- Älä hanki liian hienoja monoja. Kilpamonot ovat kylmät ja kapeat. Meille sunnuntaihiihtäjille, jotka nautiskelevat järven jäällä tai metsäladulla, ”touring”-mallin mono on parempi. Siinä on enemmän toppauksia ja tilaa villasukalle. Varpaiden palelu on nopein tapa pilata hyvä hiihtolenkki.
- Käytä pikaluistoa. Vaikka pitoa ei tarvitse voidella, luistoalueet (suksen kärki ja kanta) kaipaavat rakkautta. Pikaluistoa suihkautetaan pullosta, levitetään sienellä ja annetaan kuivua pari minuuttia. Se on siinä. Ei tarvita autotallia eikä hengityssuojaimia.
Tekniikka: Lantio ylös, ei istuta siellä ladulla
Tiedätkö sen tunteen, kun reidet ovat tulessa ensimmäisen kilometrin jälkeen? Se johtuu yleensä siitä, että hiihdämme ”istualtaan”. Kun väsymme, takapuoli putoaa alas. Silloin painopiste on takana, suksi ei liu’u, ja teemme kaiken työn reisilihaksilla.
Kokeile seuraavalla kerralla tätä: kuvittele, että joku vetää sinua narulla navasta eteenpäin. Lantio pitää saada ”satulan” päälle. Kun paino on kunnolla etummaisella jalalla, suksi liukuu itsestään. Perinteisessä hiihdossa kyse on uskalluksesta – uskalluksesta siirtää paino kokonaan yhdelle sukselle.
Ylämäet ovat oma lukunsa. Kiviniemen ympäristössäkin maasto vaihtelee. Kun latu jyrkkenee, moni alkaa tikata liian tiheään. Rauhoita tahtia. Pidennä askelta. Jos pito loppuu, vaihda haarakäyntiin ajoissa. On noloa valua mäkeä takaperin alas, mutta haarakäynti ei ole koskaan noloa. Se on taktiikkaa.
Pukeutuminen on tasapainoilua hikoilun ja jäätymisen välillä
Tämä on seikka, jossa suurin osa tekee virheen. Lähdetään ladulle paksuimmassa untuvatakissa, koska mittari näyttää -10 astetta. Viiden minuutin päästä selkä on märkä. Kun pysähdyt juomaan, hiki jäähtyy, ja sitten tulee kylmä. Hiihto on intensiivistä liikuntaa.
Meillä on vanha sanonta: ”Lähde ladulle niin, että hytiset hieman parkkipaikalla.” Keho lämpenee kolmessa minuutissa.
Kerrospukeutumisen rautalankamalli:
- Alin kerros on merinovillaa. Piste. Puuvilla on vihollinen numero yksi. Puuvillainen t-paita imee kosteuden iholta, pitää sen siinä ja muuttuu jääkylmäksi rätiksi. Merinovilla siirtää kosteuden pois ja lämmittää märkänäkin.
- Välikerros säätelee lämpöä. Ohut fleece tai villapaita. Jos on vain pari astetta pakkasta, et ehkä tarvitse tätä ollenkaan. Jos on -20 astetta, laita paksumpaa.
- Kuori suojaa tuulelta. Hiihtotakin selän pitäisi olla hengittävää kangasta (trilobee tms.), mutta etuosassa pitää olla windstopper-kalvo. Järven jäällä hiihtäessä tuuli tulee aina vastaan, riippumatta siitä mihin suuntaan hiihdät. Se on luonnonlaki.
Ja hanskat. Sormikkaat ovat hyvät aktiivihiihtäjälle, mutta rukkaset (siis ne, joissa sormet ovat yhdessä) ovat ylivoimaiset pakkasella. Lobster-hanskat (kolmisormimalli) ovat hyvä kompromissi. Jos sormet jäätyvät, purista kättä nyrkkiin ja auki rytmikkäästi hiihdon aikana. Veri kiertämään.
Eväät – se oikea syy lähteä ladulle
Jos kysyt minulta, hiihto ilman evästaukoa on vain suorittamista. Kun olimme Kiviniemen Tilan maastoissa, retken kohokohta ei ollut se pisin lenkki, vaan se hetki, kun pysähdyimme laavulle.
Eväiden suunnittelu on taidelaji. Kylmässä ruoka maistuu erilaiselta ja energiaa kuluu valtavasti. Tässä omat suosikkini, jotka on testattu satoja kertoja Suomen talvessa:
Kuuma mehu on klassikko syystä. Ei kahvia heti alkuun, vaan sokeripitoista lämmintä mehua. Mustaherukka toimii parhaiten. Se nostaa verensokerin nopeasti ylös, kun voimat alkavat hiipua. Termariin kannattaa laittaa mehu hieman normaalia väkevämmäksi.
Ruisleipä kylmänä on kovaa, mutta… Jos pakkaat eväsleivät, valitse pehmeämpi ruislimppu. Laita väliin reilusti voita, juustoa ja ehkä metwurstia. Vältä vetisiä täytteitä kuten kurkkua tai tomaattia – ne jäätyvät tai tekevät leivästä mössöä. Kikka kolmonen: pidä leivät repussa lähellä selkääsi, kehonlämpö pitää ne syötävän pehmeinä.
Makkaranpaisto on rituaali. Jos reitin varrella on tulipaikka, makkara kuuluu asiaan. Muista pakata tulitikut minigrip-pussiin (kosteus on yllättävä vihollinen) ja ota mukaan pieni sytykepala. Mikään ei turhauta enempää kuin yrittää sytyttää kohmeisia puita jäisillä sormilla. Villä makkaraan kylkeen hivenen sinappia, se lämmittää mukavasti.
Suklaa hätävaraksi. Fazerin Sininen tai Snickers. Kylmässä suklaa kovettuu kiveksi, joten paloittele se valmiiksi tai pidä patukkaa takin povitaskussa.
Laturaivo ja miten sitä vältetään
Hiihtoladuilla vallitsee kirjoittamattomat säännöt, ja joskus ne kirjoitetutkin. ”Laturaivo” on ilmiö, josta iltapäivälehdet kirjoittavat joka kevät, mutta se on helppo välttää maalaisjärjellä.
Tärkein sääntö on tämä: älä kävele perinteisen ladulla. Se ura on tehty suksea varten. Jos kävelet siinä kengillä, pohja menee möykkyiseksi, ja seuraavan hiihtäjän sukset tökkivät. Luisteluhiihtobaana (se tasainen alue) on myös tarkoitettu suksille, mutta siinä koiranulkoiluttajat ja kävelijät ovat yleisempi näky. Jos sinun on pakko kävellä ladulla, pysy aivan reunassa.
Nopeampi väistää? Ei välttämättä. Yleensä nopeampi hiihtäjä osaa ohittaa, mutta on kohteliasta antaa tilaa, jos kuulet jonkun puuskuttavan takana. Ylämäessä hitaampaa ei saisi hiillostaa. Alamäessä taas… no, siellä pätee viidakon laki: se väistää, joka ehtii ja osaa. Jos kaadut (ja me kaikki kaadumme), pyri kömpimään pois uralta mahdollisimman nopeasti.
Sauna kruunaa kaiken
Kun sukset on nostettu seinustalle ja monot riisuttu, iskee se raukeus. Hiihtolenkin jälkeinen sauna on olennainen osa kokemusta, varsinkin jos ollaan Kiviniemen kaltaisessa ympäristössä, missä saunaan pääsee suoraan luonnon helmasta.
Lihakset ovat tehneet työtä tavalla, johon ne eivät arjessa tottuneet. Keskivartalo, ojentajat, sisäreidet. Saunan lämpö ei ole vain mukavuutta, se on palautumista. Kylmäuinti tai avantoon pulahtaminen heti hiihdon päälle jakaa mielipiteet, mutta se huuhtoo maitohapot pois tehokkaammin kuin mikään venyttely.
Hiihto on lopulta yksinkertaista. Se on tapa olla osa talvea, ei taistella sitä vastaan. Kun välineet ovat kunnossa (muista ne skin-sukset!) ja eväät repussa, latu kutsuu ihan eri tavalla. Nähdään ladulla.